Olen siitä onnellisessa asemassa, että asun ihan metsän lähellä. Sinne on helppoa tehdä nopea piipahdus, jos kaipaa vain pientä kosketusta. Useimmiten sen syövereihin kuitenkin uppoaa pidemmäksikin aikaa, vaikkei se suunnitelmana olisi ollutkaan. Ihailtavaa on niin suunnattoman paljon. Ja aina sieltä palaa virkistäytyneenä, raikastuneena, inspiroituneena, levänneenä. Joskus vieläpä syötävän sadon kera, silmänruokaa ja mielen ravintoa se tarjoaa aina.

Pikapyrähdyksen satoa.

Kotini ympärillä ei ole laajaa hoidettua piha-aluetta, vaan tontti saa rönsyillä aika vapaasti. Syötävää riittää siis pörriäisillekin ja pesäpaikkoja löytyy runsaasti myös muille alueen asukkaille. Kookkaat puut ympäröivät taloa, mustikanvarvut ovat rakentaneet talon viereiseen rinteeseen pehmeän vihreän aallokon ja korkeat hietakastikat nyökkäilevät tuulenvireiden tahdissa. Joku voisi sanoa pihan olevan epäsiisti, mutta mun mielestä se on ihanasti metsän taskussa.

Mustikanvarpuja etupihalla ja hietakastikoita takapihan ilta-auringossa.

Kovin kauaa minun ei siis tarvitse matkata päästäkseni kunnolla metsän tummaan syleilyyn. Ennen sitä reitilleni avautuu valoisampi harjualue, mikä on täynnä auringossa viihtyviä metsämansikoita. Tämä vuosi on tainnut olla mansikoille erityisen suosiollinen, muhkeita marjoja pilkistelee joka puolella ja siellä täällä näkyy vielä kukintojakin. Pitää siis palata vielä mansikkasatoa korjaamaan. Eiköhän nyt olisi mansikkaisen täytekakun paikka. Ja mikä ihana tuoksu!

Metsämansikan eli ahomansikan hedelmä.

Metsämansikan kukat.

Metsän reunamilta ja valoisammilta kasvupaikoilta löytyy jos jonkinmoista kukkaa. Varpujen seassa, mäntyjen päästäessä auringonsäteet latvustensa lävitse, paistattelee päivää valkokukkainen ahomatara. Sen neliterälehtiset kukat ovat kuin pieniä parveilevia perhosia. Siniset kissankellot ovat löytäneet paikkansa vanhan kilpikaarnaisen männyn juurelta ja sateen jälkeinen poutasää on herätellyt komeat kurjenkellot ponnistamaan ylös maanpinnasta.

Ahomatara.

Kissankellot.

Kurjenkellon kookkaat kellot tarjoavat pölyttäjille ravinnon lisäksi myös suojapaikkoja.

Tällä kertaa tein metsäretkelläni myös hieman harvinaisemman löydön, tiheän rykelmän hohtavan valkoisia kissankelloja. En tiedä ovatko ne hirveän harvinaisia, mutta itse en muista koskaan ennen nähneeni. Niin lumoavan kauniita!

Valkoiset kissankellot.

En kerää metsäkukkia, ihailen ja kuvaan vain. Niin upeita olisivat esimerkiksi nuo valkoiset kissankellot maljakossa, mutta en raaski niitä katkoa. Tuntuu tarpeelliselta säilyttää metsä mahdollisimman koskemattomana. Syötäviä metsän antimia kyllä kerään, mutta kukkien repiminen tuntuu jotenkin itsekkäältä. Ne säilyisivät maljakossa muutaman päivän, mutta omalla paikallaan ne jatkavat kukintaansa vielä viikkoja ehkä kuukausiakin ja saavat karistaa siemenensä rauhassa. Tulen kulkemaan niiden ohi vielä lukemattomia kertoja tänä kesänä ja näkemään niiden hurmaavat kukinnot uudelleen ja uudelleen, parempi siis kaikille näin. Runsaslukuisempia niittykukkia olen kylläkin kerännyt. Niittyleinikkiä, niittynätkelmää, hiirenvirnaa ja maitohorsmaa kasvaa lähialueilla niin valtavasti, että niistä riittää hyvin kimppuihinkin.

Yllättävän varjoisilta paikoilta kuusien suojasta löytyi yksittäinen kultapiisku ja muutama pörheä huopaohdake. Kultapiisku olisi komea ja hyödyllinen kasvatti puutarhassakin, sillä sen sanotaan houkuttelevan tuholaisia syöviä hyönteisiä.

Ilta-aurinko saa metsälauhameren näyttämään untuvaiselta. Metsäkastikka kasvaa lauhaa korkeammaksi ja sen röyhyt ovat ryhdikkäämpiä.

Metsäkastikoita ja metsälauhoja.

Menen yleensä metsään yksin, niin nytkin. Ilman ihmisseuraa metsän pystyy aistimaan vahvemmin, pääsee lähemmäksi. Jos jossain paikassa tuntee olevansa siellä kuuluisassa Herran kukkarossa, niin kyllä se täällä on.

Kuvat ©Amalian maailma-blogi All Rights Reserved