Heti alkuun koen jostain syystä tarpeelliseksi tunnustaa, etten oikein ole kesäihminen. Tai kesäpäiväihminen. Helteestä en nauti ollenkaan. On tukalaa ja nihkeää. Univajeiset ihmiset huohottavat hikikarpaloidensa alla ja kengissä tuntuu olevan lyijyä. Mutta kun päivän paahde irrottaa kuumottavimman otteensa auringon lähennellessä laskeutumispaikkaansa, nautin olostani minäkin. Kesäillat ovat ihania. Varsinkin jos ilma viilenee sen verran, että auringolta tuoksuvat käsivarret voi peittää pehmeän neuletakin alle, siemailla maitokahvia parvekkeella ja odotella taivaan hämärtyvän sen verran, että kuu sinne pystyisi hennosti piirtymään.

Kun lapsena haaveilin aikuisuudesta, odotin eniten sitä, että saan vapauden valvoa ihan niin myöhään kuin haluan. Yökukkuja kun ei millään meinannut saada unta lasten nukkumaanmenoaikaan. Kesäöinä sai valvoa pidempään, juhannuksena vaikka läpi yön. Tänäänkin kävin vaalean aamuyön kasteessa keräämässä pienen juhannuskimpun niittynätkelmiä ja -leinikkejä. Tyytyväisenä aikuisena.

Niittynätkelmä nupuilla.

Pihaa ympäröi hohtavan keltainen niittyleinikkivyöhyke.

Maahumala on levittänyt sinisen mattonsa takapihalle. Hiljaa hiippailin napsaisemaan pikaisesti pari kuvaa, mutten jäänyt maahumalaa kimppuuni keräämään, sillä harmaasieppo on takapihan lintulaudalla hautomassa. Puoli pihaa on nyt ollut pari viikkoa täysin rauhoitettuna, ettei hautoja häiriintyisi. Epäilen naaraan munineen noin puolitoista viikkoa sitten, mikä tarkoittaa sitä, että poikaisia saattaisi näkyä jo muutaman päivän päästä. Lintulaudan läheisyyteen on asennettu kamera, mistä tilannetta on helppo seurata menemättä pesän lähelle. (Pari kuvaa edellisessä postauksessani täällä.)

Maahumalamattoa.

Taivaan tiirailun lisäksi suomalaiset tangot kuuluvat usein kesäiltoihini. Kun heinäsirkat hiljenevät saattavat nuo hurmaavan kirpeät kaihon sävelet alkaa soimaan. Tule luoksein iltarusko. Yö saaristossa. Muista minua. Ja monia muita. Niin vaivattomasti puhuttelevat melankoliasta iloa kauhovaa yökyöpeliä. Taisin syntyä keski-ikäisenä, rusinapullapitkoa kahviin kastavana, Hopeista kuuta hyräilevänä niskavuorifanina. Heti tuleekin mieleeni se kohtaus Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä- elokuvasta, missä Loviisa parahtaa yksin epätoivoisen rukouksensa: ”Anna minulle rakkautta!”. Eipä kouraise Hollywoodin tekeleet niin. Ehkä tangojen tarinoissa on usein samaa kuin Loviisassa. Rakkauden kaipuusta säröllä olevaa vahvuutta.

Koiranputki on monen mielestä rikkakasvi, mutta minä pidän näistä keskikesän hattaroista. 

Käkikin jaksaa kukkua yö toisensa jälkeen. Uskomuksen mukaan neidot saivat tai joutuivat odottamaan naimisiin menoa niin monta vuotta, kuin käen kukuntoja kesäyössä kuului. Tällä seudulla ei sitten häitä tanssita pitkiin aikoihin, ei nimittäin tule kukkumisesta loppua. Ei käen eikä minun.