Piipahdetaanpa vielä viime kesässä ja mökkimaisemissa. Syksy on mun lempivuodenaikani, mutta ihan pieni kesän kaipuu pääsi kuitenkin yllättämään näitä kuvia katsellessa. Ehkä se johtuu lähinnä siitä, että mökkeilykausi alkaa nyt olla ohi. Yksi reissu vielä tehdään piakkoin ja laitetaan paikka talviteloille.

Mä en ole kasvanut mökkeilyyn, vaan aloitin sen vasta mieheni myötä. Hänelle vesi on tosi tärkeä elementti, lapsuudenkotinsa on joen rannalla ja kesät on vietetty veneessä ja mökillä. Mä taas olen kasvanut aika kaukana vesistöistä, mutta vedessä pulikoimisesta olen aina tykännyt, vaikka olenkin aika surkea uimari. Ehkä vähän yllätyinkin siitä miten nopeasti kiinnyin järvimaisemaan ja miten paljon mökkeilystä nautin. Paikka todellakin vei sydämeni pikaisesti.

Mökillä tulee ihan supersuomalainen olo ja viime kesänä pohdiskelin syitä suomalaisten suureen mökkeilyintoon. Luontosuhde on varmastikin se ykkösjuttu, kaupunkilaiset haluavat luonnon rauhaan lomillaan. Ja Suomen luonto lukemattomine järvineen mahdollistaa laajamittaisen mökkeilyn. Mä asun metsässä, joten luontoon pääsen helposti kotoakin käsin. Järvellekään ei ole pitkä matka, mutta omaa rantaviivaa ei kotitontilla ole.

Mökkipihaa koristavat vanhat männyt, joiden rungot ovat ajan myötä saaneet kilpikaarnaverhoilun. Ne ovat mun mielestäni ihan älyttömän kauniita! Luin jostain, että kilpikaarnainen mänty on vähintään 150-vuotias. Jos kilpikaarnaa on latvukseen asti voi mänty olla paljon iäkkäämpikin. Kun männynkäpy kopsahti mökkipolulla päähäni, mietin, että voikohan siitäkin vain suomalainen ilahtua? En todellakaan väitä, etteikö muualta maailmasta löytyisi luontoa rakastavia ihmisiä, mutta jotenkin tuntuu kuitenkin siltä, että suomalaisten suhtautumisessa luontoon on jotain erityistä.

”Katajaisen kansan” mökkipihaan kuuluvat tietysti myös sitkeät katajat. Mökillä kasvavat katajat ovat paljon korkeampia kuin meidän kotipihalla. Suuret pylväskatajat ovat olleet rauhoitettuja, mutta ymmärtääkseni eivät ole enää. Kyllähän niiden rauhaa silti edelleenkin kunnioitetaan. Ehkä pari oksaa voi kotikaljaa varten napsaista.

Mökin pihalta löytyvät ihanasti sammaloituneet kiviportaat ja ulkohuussin edessä on valtava kivenjärkäle. Tykkään tosi paljon siitä, ettei tontti ole liian siloteltu, vaan todellakin ollaan rouhean luonnon keskellä.

Juhannusaattona viirin tilalle nostetaan Suomen lippu mökkinaapurin soittaessa pasuunalla Lippulaulun tasan kello 18. Kyllä tulee ihan erityisen isänmaallinen olo, kun katselee siniristilipun liehuntaa järven helmeillessä taustalla keskikesän auringossa.

Mustikkaan mentiin mökillä auttamattomasti liian myöhään. Olivat jo suurin osa kuivahtaneita, mutta saatiin sentään saalista yhden piirakan verran. Se ei kuitenkaan tunnelmaa latistanut yhtään, kun kaasuteltiin sähköskoottereilla pitkin pikkuteitä ja pysähdeltiin katselemaan maisemia. Mä lähdin metsästämään auringonlaskua läheiselle sillalle, mutta paksut pilvet peittivät taivaan. Kaunis oli maisema silti.

Mä vietän mökillä paljon aikaa laiturilla. Ihailen maisemia, seurailen ohi porskuttavia veneitä ja bongailen vesilintuja. Miten ihanaa onkaan, kun lämmin kesätuuli pyörittää hiuksia ja järviruokojen lehdet suhisevat. Tai kun elokuinen auringonlasku värjää taivaanrannan hehkuvan punaiseksi ennen kuin tähdet taas kesän jälkeen näyttäytyvät.

Venetsialaisviikonloppuna tunnelmoitiin kynttilöiden valossa verannalla ja syötiin jätskiä ja mustikkapiirakkaa. Kyllä nämä muistot niin lämmittävät nyt ilmojen viilentyessä💛

Kuvat ©Amalian maailma-blogi 
Photos ©Amalian maailma blog
All Rights Reserved