Viime viikolla oli kodin löytymisen vuosipäivä. Uskon, että tulen aina muistamaan sen päivän kuin eilisen. Tänä vuonna kelikin oli ihan samanlainen kuin silloin, mikä sai mut elämään ne hetket vielä voimakkaammin uudestaan. Hirmuhelle, yli 30°C. Tukalan kosteaa. Hikistä ja nihkeää. Huonosti nukutun yön jälkeen menin tuona onnen päivänä tavalliseen tapaan heti herättyäni tarkistamaan uudet talojen myynti-ilmoitukset. Ja siinä se oli. Juuri sellaisena kuin pitikin. Tuijotin ensimmäistä kuvaa hetken ja yritin olla innostumatta liikaa, vaikka tunsin vahvasti nyt vihdoin näkeväni Sen Oikean. Klikkailin sitten ripeästi kaikki ilmoituksen kuvat läpi ja silmäilin talon tiedot vauhdilla. Taustalla vainosi koko ajan uhkaava ajatus siitä, että jotain isoa on vialla. Homevauriota, naapurit kyljessä kiinni tai puuton pieni tontti. Jotain on aina vialla! Useimmiten paljonkin. Heti osoitteen nähtyäni tiesin, että alue on ihanteellinen, mutta niin miljoona muutakin asiaa piti loksahtaa kohdilleen. Ahmittuani myynti-ilmoituksen olo oli epätodellinen. Se tosiaankin voisi nyt olla siinä. Aikaa ei ollut sillä hetkellä tuhlattavaksi unelmointiin, mutta väkisinkin ehdin kuitenkin jo nähdä joulukuusen takkahuoneessa ja itseni kadottamassa ajankulun vanhojen pihapuiden juurella ennen kuin kiirehdin soittamaan kiinteistönvälittäjälle. En saanut häntä heti kiinni, puhelut eivät menneet läpi ollenkaan. Sisällä oli tuskaisen kuuma ja pakenin näpyttelemään puhelintani ulos. Suojasin olkapääni tulikuumalta auringolta ohuella neuletakilla ja tungin itseni pienen omenapuun varjoon. Etsin välittäjän yrityksen numeron ja muutaman mutkan kautta sain hänet vihdoin kiinni. Ikuisuuden kestänyt kodinetsintäaika oli jo opettanut mulle, mitä kysyä heti ensimmäisen puhelun aikana. Erittäin mukavan välittäjän vastaukset miellyttivät ja hän lupasi pääsyn talolle ensimmäisten ostajakokelaiden joukossa. Olin niin täpinöissäni koko päivän. Ääriäni myöten intoa täynnä, mutta suht järjellisenä ihmisenä tajusin tietysti, että matka unelman luo oli vielä pitkä. Mutta lupaavasti oltiin liikkeellä ja se tuntui niin uskomattoman hyvältä!

Samalle päivämäärälle osuu myös kihlavuosipäivä (vuosia välissä). Me ei olla koskaan vaihdettu lahjoja tai juhlistettu päivää mitenkään, mutta tänä vuonna mut yllätettiin ruusukimpulla ja suklaalla! Oli niin kiva saada leikkokukkia sisälle, kun olen lähikuukausina keskittynyt vain ulkokukkiin. Ja tumma suklaa maistuu aina, itse asiassa juuri tälläkin hetkellä. Niin ihana yllätys!

Viime viikolle siunaantui muitakin ilonaiheita, vihdoinkin saatiin vettä oikein taivaan täydeltä! Kesä on ollut niin kuuma ja kuiva, että huomasin jo yhden pihakoivun lehtien alkaneen kellastua. Talon viereisessä rinteessä, tuon koivun lähellä, on myös yksi ihan ruskistunut pikkuvaahtera. En tiedä mikä sille on tullut. Luulisi, että kuivuuden lisäksi jotain muutakin on pitänyt tapahtua, kun on ihan pystyyn kupsahtanut. Suurin osa pihamaata kuitenkin piristyi nopeasti juomaa saatuaan ja ilma oli ihanan raikasta. Oli kiva pitkästä aikaa kuulla, kun sade rummutti kattoikkunaa. Parasta tuutulaulua.

Sen verran viistosti sade iski, että parvekkeen petuniat joutuivat kunnon suihkuun. Mutta eipä se haittaa, paljon on uusia nuppuja onneksi vielä avautumatta.

Ai niin, tein viime viikolla kivan kirppislöydönkin, puisen seinämittariyhdistelmän (lämpö, kosteus, ilmanpaine) 60-luvulta. Laitan siitä kuvia myöhemmin, kunhan saan ripustettua seinälle.

Tälle viikolle on luvattu poutaa ja just sopivan lämmintä, n. 20°C. Vaikka odotankin syksyä, on kiva että kesä tulee vielä kunnolla käymään. Se on tosi hyvä uutinen myös kylvämieni kesäkukkien kannalta, mitkä vasta aloittelevat kukintaansa. Niistä tulossa juttua heti, kun nuppuja aukeaa.

Kuvat ©Amalian maailma-blogi 
Photos ©Amalian maailma blog
All Rights Reserved