Tammikuu tuntuu aina tuplasti pidemmältä kuin muut kuukaudet ja nyt kun olemme taapertaneet marraskuisessa synkkyydessä jo toista kuukautta tänä vuonna, tuntuu siltä kuin olisi vuoden kolmas marraskuu jo menossa. Kuukausitolkulla kuraista pimeyttä alkaa riittää. Marraskuuta vastaan minulla ei ole mitään. Silloin alkaa tunnelmointi ja joulun aikaan laskeutuminen. Mutta nyt, kun joulu on jo takanapäin, tuntuu hieman ankealta tämä lumeton meno. Valoa sentään on tarjolla enenevässä määrin, mutta toivoisin kevään kuitenkin vielä ihan rauhassa odottelevan vuoroaan.

Jos jonkin vuodenajan ihmiseksi pitäisi julistautua, olisin ehdottomasti syysihminen. Olen ollut sitä aina. Elokuussa, kun valo on jo lempeää ja kesä aloittaa hyvästelemisensä, alkaa minun aikani. Rakastan loppukesän kypsän täyteläisiä sävyjä. Alkukesän kirjunta on poissa ja samettiset illat saapuvat rauhallisesti lipuen. Syys- lokakuun leiskuva ruska on vuoden parasta antia ja sitten alkaakin jo pikkuhiljaa jouluhössötys. Mutta tammikuu. Se voi olla aivan ihana kipristelevine pakkaskeleineen ja upottavine hankineen, mutta pikkuvihollinen kai silti aina. Tänä vuonna sitä kuitenkin niin kaipasi tämän loppumattoman marraskuun tilalle.

Säätiedot näyttävät edelleen siltä, ettei lunta ole tulossa. Ohutta kuorrutetta voi ripotella, mutta lämpötilat yltävät niin korkealle, että se sulaa varmaankin saman tien pois. Juuri puita hakiessani mietin miten viime vuonna tähän aikaan kottikärryt olivat aina juuttua hankeen puunhakureissuillani. Kyllähän sitä ihmisen pitäisi edes muutamaksi viikoksi päästä lunta lapioimaan hiki pipossa. Eihän kesäkään muuten tunnu ollenkaan ansaitulta! Ei heitetä toivoa talvesta vielä.