Kirjoitin tänne aika lailla tasan vuosi sitten potemastani koirakuumeesta. Se ei ollut mikään hetkellinen kuumepiikki, vaan koira on ollut mun haaveissa toden teolla jo vuosia. Siitä lähtien, kun muutettiin tähän taloon yli kuusi vuotta sitten. Joka kevät on kuitenkin ollut jotain projektia kotona alkamassa, mikä on aina siirtänyt koirahaavetta vuodella eteenpäin, koska olin vahvasti sitä mieltä, että kevät on ainoa oikea aika ottaa pentu. Olosuhteista huolimatta olen joka kevät pentuilmoituksia selaillut, eikä ole tullut just sitä mulle oikealta tuntuvaa koiraa vastaan ennen kuin nyt.

Viime kuussa se sitten tapahtui. Huomasin paimenkoirapentueen syntyneen ja kuvakimaran viimeinen pentu vei sydämeni heti. Monet pennut ovat supersöpöjä, mutta tässä oli jotain aivan erityistä. Sen hetken jälkeen, kun pennun katseen kuvassa näin, ei paluuta enää ollut. Siinä se oli, mun koira.

Tässä hän nyt sitten kaikessa suloisuudessaan on, mun ihastuttava Huldani. Hulda Lila Unelma koko nimeltään😄 Kasvattaja oli nimennyt hänet papereihin Lilaksi pentupannan värin mukaan.

Huldan äidissä on saksanpaimenkoiraa ja berninpaimenkoiraa, isä on belgianpaimenkoira tervueren. Mä halusin monirotuisen pennun, jossa on saksanpaimenkoiraa, koska siitä mulla on kokemusta. Belgianpaimenkoirasta ja berninpaimenkoirasta mulla oli myös jonkin verran etukäteen tietoa ja olinkin oikein tyytyväinen kuullessani Huldan rodut.

Saapa nähdä millainen hauveli Huldasta kasvaa. Oppivaiselta vaikuttaa ja on tosi rohkea. Jos jokin asia ensin pelästyttää, kuten kuonon tökkäisystä kaatunut talikko tai tuulessa lepattavat multasäkit, voittaa Hulda pelkonsa nopeasti ja uskaltautuu pian haistelemaan uhkaavilta vaikuttaneita asioita. Vieraisiin suhtautuminen on myös ollut avointa ja innostunutta. Sitä osasin odottaakin, juoksihan Hulda heti sisaruksineen talvisaappaideni karvareunuksiin kiinni, kun mut ensi kertaa näki ja ampaisi sitten oitis mieheni syliin. Pennut näyttivät siinä vauhdikkaasti temmeltäessään hvyin samannäköisiltä ja mieheni kysyi, että mikäs näistä se meidän pentu nyt on ja sanoin, että se on sun sylissä jo! Vahtikoiran elkeitä Huldassa on jo vähän näkyvissä ja haukku on pieneksi pennuksi yllättävän vakuuttava. Muristakin joskus täytyy, jotta sanoma varmasti menee jokaiselle reviirillä uhkaavasti liihottelevalle sitruunaperhoselle perille.

Hulda tuli meille reilun kahdeksan viikon ikäisenä ja on kahden viikon aikana oppinut jo paljon asioita. Hulda osaa mm. istua ja mennä maahan käskystä sekä jäädä paikalleen (hetkeksi). Hän istuu nätisti, kun hihna kiinnitetään pantaan/valjaisiin ja otetaan pois. Hulda tietää tasan tarkkaan, mikä on kanakierre (suurinta herkkua) ja kysymällä ”Mennäänkö ulos?” saa Huldan ryntäämään tuulikaapin oven eteen. Hulda iskee usein naskalihampaansa hyvin päättäväisesti mun kumisaappaisiini heti metsälenkin alkajaisiksi. ”Jätä”-käsky on Huldalle tuttu, mutta joskus kuulo lähtee, kun pureminen on vaan niin hirveän kivaa. Hulda puree erittäin mielellään kaikkea ja kaikkia, kuten pennuilla usein on tapana. Varsinkaan lepattavia lahkeita ei kertakaikkiaan pysty vastustamaan ja ensimmäinen talutushihna ei kestänyt Huldan käsittelyssä kuin reilun viikon. Koiranpennun kouluttaminen on hyvä aloittaa heti, mutta kaikista tärkeimpinä asioina olen tässä vaiheessa pitänyt rentoa tutustumista meihin ja ympäristöön sekä turvallisuuden tunteen luomista pennulle.

Mä en ole nyt kahteen ja puoleen viikkoon nukkunut kunnolla, huusholli on mullin mallin ja todennäköisesti tänäänkin kastelen sukkani pissalätäkössä, mutta voi miten onnellinen Huldasta olenkaan!🥰

Kuvat ©Amalian maailma-blogi 
Photos ©Amalian maailma blog
All Rights Reserved