Terveisiä pentukuplasta

Täällä taas! Tuntuu ihan uskomatomalta, että helmikuun loppua kohti jo mennään. Hauvavauvan saapumisen jälkeen aika on kulunut käsittämättömän nopeasti. Lähestulkoon kaikki vapaa-aika on mennyt pennun kanssa, mistä en kyllä ole ollenkaan harmissani, sillä niin sen mun mielestä kuuluu mennäkin ja kivaa on ollut! Mä haaveilin koirasta vuosia ja sitten kun iki-ihana Hulda taloon saapui, halusin panostaa pennun kanssa olemiseen ja kouluttamiseen mahdollisimman paljon aikaa. Mä kun uskon vahvasti siihen, että kaikilla kerätyillä koirankoulutusopeilla ei ole mitään merkitystä, jos koiran kanssa ei vietä aikaa. Se suhde, minkä koiraan rakentaa pikkupennusta lähtien on pohja kaikelle muulle.

Tänne blogiin olisin kyllä halunnut ehtiä kirjottelemaan kuulumisia säännöllisesti, mutta mä oon tehnyt muistiinpanoja ja sirottelen tänne pentujuttuja niiden pohjalta.

Huldassa on belgianpaimenkoiraa ja saksanpaimenkoiraa, joten se tarvitsee tosi hyvän peruskoulutuksen, sosiaalistamista, paljon liikuntaa ja älyllisiä virikkeitä. Kaikkiin osa-alueisiin on nyt sitten koitettu kovasti panostaa. Koulutus jatkuu edelleen ja uutta opitaan koko ajan. Mä osasin aika hyvin varautua kaikkeen, koska Hulda ei ole mun ensimmäinen koira, mutta vaikka suoranaisia yllätyksiä ei ole tullut, ei se tarkoita, ettei meillä olisi haasteita ollut. Luulen, että useimmat varsinkin belgianpaimenkoira- tai saksanpaimenkoirapennun omistajat tietävät, millaista se on kun talossa on karvaohjuksena kaiken ja kaikkien kimppuun naskalihampaillaan hyökkäilevä maahai. Hulda mm. rei’itti mun hupparin, silppusi mattoa ja repi uuden petinsä riekaleiksi. Alkuun talutushihnat kestivät vain noin viikon, ruokakupit vain vähän pidempään. Virheistäni viisastuneena, ajattelin kirjoittaa erillisen postauksen siitä, millaisia tuotteita ei ainakaan kannata pienelle paimenkoiranalulle ostella.

Kun Hulda oli vasta tullut meille, tuttava kyseli, että voisiko tulla pienen tyttärensä kanssa katsomaan Huldaa, kun tyttö niin tykkää koiranpennuista. Hulda oli kyllä tottunut lapsiin, mutta ei se puremasta estä, joten varoittelu oli paikallaan. On tosi tärkeää, että pentu tapaa eri kokoisia ja näköisiä ihmisiä, mutta vierailijoiden ei kannata tulla parhaimpiinsa pukeutuneina ja varautua naarmuihin, jos pennun kanssa haluavat leikkiä. Totta kai me puremista koitettiin eri keinoin suitsia, mutta ei se kokonaan lopu ennen kuin hampaat vaihtuvat. Hyppiminen ja pureminen on luonnollinen osa pikkupentuvaihetta ja se on vaan kestettävä. Ja kun siitä vaiheesta päästään, alkaa murkkuiän metkut. Niistä kirjoittelen lisää myöhemmin.

Huldan kehitystä on ollut hauskaa seurata, varsinkin korvien. Ne rullautuivat ylös pikkuhiljaa hieman eri tahdissa, ja kun hampaiden vaihtuminen alkoi, ne lurpsahtelivat vuorotellen alas ja sitten taas pomppasivat ylös. Onneks mä taltioin kaikki korvavaiheet, näitä söpöjä kuvia on niin kiva katsella!

Hulda on ollut rohkea pentu ihan pikkuisesta lähtien, minkä koen auttaneen paljon kouluttamisessa. Perimä ja se millaiset olot kasvattajalla on olleet vaikuttavat tietysti paljon ja mä olen tehnyt myös työtä sen eteen, että Huldasta kasvaisi peloton ja avoin koira. Totutin sen ihan pienestä pitäen esim. kävelemään erilaisilla pinnoilla ja kuulemaan erilaisia ääniä. Se kirmaili metsässä pehmeällä sammaleella lehtien ja oksien kahistessa tassujen alla kuin myös kivikkoisemmassa harjumaastossa. Totuteltiin liikenteen ääniin ja kuultiinpa myös Puolustusvoimien harjoittelevan. Kun Hulda aluksi pysähtyi ihmettelemään kaukaa kantautuvia pamahduksia, sanoin sille iloisella äänensävyllä: ”Ihania pommeja! Hyvä, kun harjottelevat!” ja jatkettiin matkaa. Parin päivän päästä se ei reagoinut pamahduksiin enää ollenkaan, joten en minäkään. Meteliä ei ole pelätty pitää myöskään kotona, eikä Hulda hätkähdäkään pahemmin oikein mitään. Omalla käytöksellä voi vaikuttaa paljon siihen, miten koira koviin ääniin suhtautuu. Uuden vuoden raketitkaan eivät Huldaa pelottaneet. Talikkoa se pari viikkoa ihan pikkuisena karttoi, kun se lähti kerran uhkaavasti kaatumaan Huldan sitä nuuskiessa. Ja kolisevat kottikärryt olivat vihollinen numero yksi hetken aikaa.

Ihmisiä Hulda rakastaa ja haluaa olla kaikessa mukana. Välillä kun huomiota ei heti irtoa, alkaa tihutyöt houkuttelemaan ovelaa kettua. Tossun kun varastaa tai nappaa roskiksen, niin pääsee pikavauhtia huomion keskipisteeksi. Toiset koiratkin Hulda on aina ottanut iloisen uteliaasti vastaan ja lenkillä haluaisi päästä aina haistelemaan, mutta muuten ohitukset ovat onnistuneet hyvin. Se voi tietysti iän myötä muuttua, saa nähdä.